Naurujoogan historia

Naurujoogan kehitti intialainen lääkäri Madan Kataria yhdessä vaimonsa Madhurin kanssa Intiassa vuonna 1995.

Madan Kataria oli lääkärinä tutustunut nauramisen terveysvaikutuksista tehtyihin tutkimuksiin ja niistä kirjoitettuihin kirjoihin ja hän oli vakuuttunut nauramisen hyvää tekevästä ja terveyttä edistävästä voimasta. Erityisen vaikuttunut hän oli yhdysvaltalaisen toimittajan Norman Cousinsin (1915-1990) kirjoittamasta kirjasta "Anatomy of an Illness" (suom. Näin voitin sairauteni), jossa Cousins kuvaa selviytymistään erittäin vaikeasti paranevasta ja kivuliaasta selkärankasairaudesta. Cousinsin mukaan nauramisella oli ratkaiseva osuus sairauteen liittyvien kipujen voittamisessa sekä hänen lopullisessa paranemisessaan sairaudesta.

Ollessaan tuolloin kirjoittamassa lääkärilehteen artikkelia: "Nauraminen, paras lääke" sai Madan Kataria aamuyöstä 13.3.1995 oivalluksen: Hän perustaisi nauruklubin, johon ihmiset voisivat tulla nauramaan yhdessä; näin hän ryhtyisi käytännössä sekä edistämään ihmisten mahdollisuuksia nauraa enemmän että testaamaan nauramisen vaikutuksia. 

Vielä samana aamuna Madan perusti ensimmäisen nauruklubin kotikaupunkiinsa Mumbaihin. Ensimmäiseen kokoontumiseen hän sai taivutelluksi neljä ihmistä mukaansa kokeilemaan ideaa läheisessä puistossa, jossa useat sadat ihmiset tapasivat käydä aamukävelyllään. Tuossa puistossa he sitten aloittivat ensimmäisen nauruklubin.

Aluksi nauramiseen käytettiin vitsejä, joita kukin osallistuja kertoi vuorollaan. Muut kuuntelivat ja nauroivat. Kokemus yhteisestä nauramisesta oli niin myönteinen, että osallistujat halusivat tulla uudestaan kokeilemaan samaa seuraavana aamuna. Innostus levisi nopeasti: jo muutaman päivän kuluttua noin 50 ihmistä kokoontui näihin yhteisiin aamunauruihin.

Kahden viikon kuluttua huomattiin kuitenkin, että vitsit ehtyivät ja etenkin uudet ja tasokkaat jutut loppuivat. Lisäksi vitseihin tuli pilkallisia ja muita ikäviä piirteitä. Osa nauramassa mukana olleista kieltäytyi jatkamasta näin. Samoin huomattiin, että vitseille nauramiseen tarvittava huumorintaju rajasi osan ihmisiä nauramisen ulkopuolelle: osa ihmisistä nauroi joillekin vitseille, osa ei; ja osa ihmisistä ei nauranut vitseille lainkaan.

Kokemus yhdessä nauramisesta oli kuitenkin ollut erittäin myönteinen ja Madan Kataria halusi ehdottomasti löytää keinon jatkaa klubin toimintaa. Uskoen vankasti löytävänsä ratkaisun asialle hän lupasi ryhmälleen, että tuo käyttöön jonkin "uuden teknologian" seuraavana aamuna.

Käydessään taas läpi tutkimuksiaan hän viimein löysi etsimänsä vastauksen eli sen, että kehomme reagoi fysiologisesti samalla tavoin sekä aitoon nauruun että näyteltyyn nauruun. Kummastakin näistä syntyy kehossa sama "iloinen kemia". Tästä huomiosta löytyi avain asian eteenpäin viemiseen.

Seuraavana aamuna Madan Kataria selitti tämän ryhmäläisille ja pyysi heitä (vitsien kertomisen sijasta) yksinkertaisesti näyttelemään nauramista minuutin ajan. Epäilyksistään huolimatta ryhmäläiset suostuivat kokeilemaan ja tulos oli lähes uskomaton: näytelty nauru muuttui muutamilla osallistujilla hyvin nopeasti aidoksi, spontaaniksi nauramiseksi, joka sitten tarttui nopeasti myös muihin, niin että pian koko ryhmä nauroi enemmän kuin koskaan aiemmin. Nauru oli syvää ja se kesti yhtäjaksoisesti lähes 10 minuuttia. Tämä "läpimurto" oli naurujoogan synty.

Oivallettuaan, että oli muitakin tapoja aktivoida nauramista, kuin huumori, Madan Kataria kehitti joukon nauruharjoituksia, joissa käytti apuna roolileikkejä ja muita tekniikointa. Oivallettuaan lapsenomaisen leikillisyyden tärkeyden hän kehitti tekniikoita, joilla aktivoida myös tätä ryhmässä.

Joogan harjoittajina Madan Kataria ja vaimonsa Madhuri (naurujoogan toinen kehihittäjä) tunnistivat yhteyden nauramisen ja joogan Pranayama-hengitysharjoitusten välillä. He ottivat uuteen menetelmään mukaan myös näitä elementtejä, joita ovat muun muassa nauruharjoitusten välillä tehtävät syvähengitysharjoitukset.

Tästä seurauksena syntyi uusi ryhmässä nauramisen muoto, "nauraminen ilman syytä", jossa yhdistyvät leikillisyyttä ja nauramista edistävät nauruharjoitukset sekä joogan hengitysharjoitukset. Tälle Madan ja Madhuri Kataria antoivat nimeksi HASYA-YOGA eli NAURUJOOGA.

Vaikka Mumbaissa syntyneen ensimmäisen nauruklubin alkuhistoria oli monin tavoin haasteellinenkin (naurajilta oltiin muun muassa evätä lupa nauraa julkisesti puistossa, jossa he olivat alkaneet kokoontua), niin asia sai vauhtia kun uudesta joogamuodosta uutisoitiin paikallisradiossa ja sen jälkeen yhdessä Intian päälehdistä: uusia nauruklubeja alkoi syntyä ympäri maata kuin "sieniä sateella".

Pian tämän jälkeen naurujoogasta kerrottiin CNN:n uutiskanavalla ja naurujooga levisi maailmalle lähes räjähdysmäisesti. Nykyään naurukubeja toimii 60 maassa yhteensä yli 7000 kappaletta ja lisää perustetaan jatkuvasti. (Nauruklubit ovat kaikille avoimia ja ne ovat uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomia.)

Nauruklubien lisäksi naurujooga on saavuttanut nopeasti yhä laajenevaa suosiota erilaisissa ympäristöissä, joissa kaivataan nauramisen stressiä lievittävää ja rentouttavaa, virkistävää ja hyvää oloa lisäävää sekä ihmissuhteita vahvistavaa vaikutusta: näin muun muassa liike-elämässä, viranomaislaitoksissa (armeja, poliisi, vankilat), virastoissa, kouluissa, päiväkodeissa, ja vanhainkodeissa. 

Suomeen naurujooga tuli varsinaisesti vuonna 2003. Suomen ensimmäinen nauruklubi toimi Karja-Lohjalla. Muualla Suomessa nauruklubeja on toiminut ainakin Helsingissä, Tampereella, Turussa ja  Kuopiossa.